Alkaisiko elämäni tästä päivästä,
vai päättyisikö se kenties tähän?
Siipiäni olin päättänyt koettaa kyllä,
mutta kestäisivätkö ne todellakin jo?
Arosusille ovat vertaisryhmät aina
tuottaneet erityistä päänvaivaa.
Punnita nyt sitten oikeinko peräti
arvovaltaisessakin joukkiossa näitä,
kelpoja, mutta riittämättömiä
aikaansannoksiaan.
Eikö kuitenkin koko harrasteen taustalla
ollutkin vain itsekäs tarkoitusperä,
halussa kokea mielekästä elämää, nähdä kauneutta ja
oikeuttaa elämäntapansa näennäisellä tuotteliaisuudella.
Vaan ei kai sentään teeskentelyä ollut ollutkaan
niissä ilmeissä ihmisten kasvoilla, tunteessa vatsan pohjalla.
Lukiessa ensi kertaa ääneen jotain syvästi koettua,
alun alkaenkin jaettavaksi miellettävää.
Kahleitta koettu elämä joka koskaan ei yhtään
uraputkea helpompana onnistu näyttäytymään,
lausuu kyllä tiedettäväksi äänettömällä tavallaan
luonteensa tulla jaetuksi tehtävälle uhratun myötä.
Ja siinä missä tehtävälle itseni uhrasin,
maailman autuaaksi palvelijaksi,
tiesin saavani täsmälleen kaiken minkä halusin,
ja sittenkin, ettei tuo kaikki koskaan olisi minun.
Tähän rehellisyyteen perustunee elämäni vuokra.
Kaikki on käsilläni ja kaiken olen velkaa.
Siksi kirjoitan. Jotta saan nähdä ja kokea
enemmän kuin kukaan osaisi sepittää,
ja jotta mitään en edes koettaisi omistaa,
vaan saadakseni kiertoon sen kaiken,
minkä esiin kaivamiseen ja kiteyttämiseen
on maailma viisaudessaan minunlaiseni valinnut.
Vilpittömyydestäni tehtävässä kertokoon se
etten liioin epäile, etteikö
maalman mysteerit, joiden kanssa painin,
olisi avaamisen arvoisia.
-Katja